26 helmi 2022 TOISEN LAPSEN SYNNYTYSKERTOMUS
Vihdoin sain aikaiseksi istahdettua alas ja kirjoittaa ylös meidän kuopuksen synnytyskertomuksen.
Mun raskaus sujui kokonaisuudessaan tosi hyvin – aika samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Isoimpana erona oli tosi paha alkuraskauden pahoinvointi, joka kesti noin viikolle 14-15 asti. Sinä aikana en saanut syötyä juuri mitään, kaikki (myös vesi) tuli aika lailla saman tien ylös ja olin tosi väsynyt. Onneks oli aina muutama tunti keskellä päivää, jolloin sain syötyä ja juotua edes jotain ja ekan kolmanneksen päätyttyä olo alkoi vihdoin helpottamaan. Toi parin kuukauden pitunen jakso oli kuitenkin tosi tukala ja jäi aika elävästi mieleen, kun oli vielä keskikesän kovat helteet ja meidän ilmastointikin oli mennyt tietty just rikki eikä sitä saatu korjattua ennen syksyä. Muuten mulla ei ollut mitään särkyjä tai vaivoja – närästystä lukuun ottamatta, mutta siihenkin sain onneksi lääkkeitä neuvolasta. Oon tosi kiitollinen siitä, että mun molemmat raskaudet on ollu näin helppoja.
Vikalla kolmanneksella huolta aiheutti vauva, joka oli ihan super rauhallinen vatsassa. Mulla oli tälläkin kertaa istukka edessä, joka vaimentaa liikkeitä aika paljon. Esikoisen kanssa kuitenkin tunsin vikoina kuukausina ihan selkeitä potkuja, mutta kuopuksen kanssa liikkeet oli tosi vaimeita ja vikoilla viikoilla makasin lähes joka ilta tekemässä liikelaskentaa, joka onneksi sit aina kuitenkin täyttyi.
Mun laskettu aika oli 10.1. Olin naiivisti ajatellut, että koska esikoinenkin syntyi ”ajallaan” (39 +5) niin varmasti toinenkin tulee lasketun ajan tienoilla tai jopa aikaisemmin. Alkuvuosi meni nopeasti, kun sairastettiin kaikki korona ja vähän jännitettiin, että pääseekö mies mukaan synnytykseen, sillä tukihenkilö ei ainakaan sen hetkisten ohjeistusten mukaan saanut olla samasta taloudesta, jos minä olin koronapositiivinen. No laskettu aika tuli ja meni eikä vauvaa kuulunut – mikä oli lopulta onni, sillä mieskin ehti sairastaa koronan ja vihdoin oli sellainen olo, että no nyt saisi ihan oikeasti tulla. 41+0 olin neuvolassa, jossa valittelin, ettei tuu harjoitussupistuksia eikä oikein muutakaan, ja ihmettelin, tuleekohan lapsi ulos ollenkaan.
Samalla kun neuvolassa oltiin mittaamassa sf-mittaa niin sairaanhoitaja totesi: ”hetkonen suahan supistaa nytkin, eli odotellaan hetki ja mitataan sitten”. Ilmeisesti siis noita harjoitussupistuksia oli tullut ja tuli silläkin hetkellä, mutta en vaan oikein tunnistanut niitä – vaikka tää olikin mun toinen raskaus ja esikoisen kanssa huomasin supistukset selkeästi. Neuvolan jälkeen soittelin Naistenklinikalle ja varasin valmiiksi mulle yliaikaiskontrollin, joka olisi ollut 41+4. Tossa vaiheessa oli aika helpottunut olo, kun tiesin, että silloin vihdoin ainakin alkaisi tapahtumaan jotakin. Sitä ennen oli jo tosi uupunut ja väsynyt olo ja jokainen päivä tuntui ihan viikolta.
Keskiviikon vastaisena yönä (41+2) heräsin siihen, että mua ”sattuu vatsaan” ja kesti unen pöpperössä hetki tajuta, että hei muahan supistaa! Aloin innoissani heti kellottamaan supistuksia, koska ne olivat heti aika voimakkaita, tulivat säännöllisesti kymmenen minuutin välein ja kestivät aina n. minuutin. Tunnin jälkeen herätin miehen, että kohta varmaan pitää alkaa tekemään lähtöä. Odoteltiin vielä tunti, kunnes supistukset olivat jo lähes kahden minuutin mittaisia ja tulivat 7-8 minuutin välein, minkä jälkeen soitin Naikkarille. Olin ajatellut, että olis kiva synnyttää toinen lapsi Naikkarilla, koska olisin halunnut perhepesähotelliin (jos vaan kriteerit sinne olisivat täyttyneet) synnytyksen jälkeen. Olin esikoisen kanssa aivan mielettömän tyytyväinen Espoossa kaikkeen, mutta ajattelin, että olis kiva kokea molemmat paikat. Naikkari oli kuitenkin täynnä eli päädyttiin sitten kuitenkin Espoon sairaalan synnyttämään.
Oli lopulta tosi hyvä fiilis mennä tuttuun paikkaan, josta oli jäänyt hyvät muistot. Eikä tarvinnut säätää parkkipaikan kanssa, kun Espoon sairaalassa pääsee ajamaan suoraan parkkihalliin ja hissillä synnärille. Espooseen soitettaessa he totesivat, että voidaan alkaa tekemään lähtöä sinne päin, koska uudelleensynnyttäjät ovat kovin arvaamattomia ja supistuksia tuli niin usein. Meillä oli hyvä tuuri, sillä samaan aikaan mun siskoni asui lyhyen aikaa meillä sillä välin, kun hänen asuntoa remontointiin. Oli ihanan helppoa, kun ei tarvinnut alkaa erikseen järjestämään esikoiselle hoitajaa, vaan käytiin koputtamassa siskoni huoneen oveen ja huikattiin, että me lähdetään nyt.
Viideltä aamulla kirjauduttiin sisään Espoon sairaalaan. Supistuksia tuli edelleen noin 7-8 minuutin välein. Supistusten välissä voin tosi hyvin ja olin pirteänä, niin kätilöt siinä vielä totesivat, että katsotaan mikä tilanne ja varmaan vielä lähdette kotiin odottelemaan, kun oon niin hyvävointinen. Päästiin kontrollihuoneeseen, jossa tehtiin sitten sisätutkimus ja selvisi, että mä olinkin jo 4 cm auki. Ei siis tosiaan lähdetty enää kotiin vaan päästiinkin suoraan synnytyssaliin noin kuuden aikoihin.
Synnytyssalissa hengittelin ilokaasua ja mietin, että miten tää onkin mennyt näin nopeasti ja toistaiseksi vielä niin kivuttomasti. Esikoisen kanssa mulla oli tässä vaiheessa jo niin pahat supistukset, että teki mieli itkeä ja mietin, että miten tästä selvitään. Noin tunnin jälkeen mulle tultiin laittamaan epiduraalia, jonka jälkeen sain nukuttua pari tuntia. Harmiksi epiduraali aiheutti sen ettei synnytys edennytkään enää juuri ollenkaan. Kello läheni kymmentä ja sanoin ettei mun puolesta tarvitse vielä laittaa uutta epiduraalia, vaan odotellaan mieluummin kivuliaita supistuksia, jotta saadaan synnytys taas etenemään. Pian tämän jälkeen multa puhkaistiin vielä kalvot, jotta homma lähtisi taas hyvin käyntiin.
Siitä ei mennyt enää kauaa, kun supistukset yhdentoista aikaan palasivatkin tosi tosi tosi kovina takaisin. Pyysin äkkiä lisää epiduraalia, mutta samalla vauvan sykkeet alkoivat laskemaan aina kun mulla tuli uusi supistus. Piti odottaa, että sykkeet tasaantuisivat ennen kuin uusi epiduraali voitiin antaa. Kätilöt oli koko tän ajan tuijottaneet ruutuja ihan herkeämättä ja mies sanoi, että tilanne oli aika jännittävä, kun sykkeet sahasivat. Mä itte olin niin kovissa kivuissa, etten tajunnut mitään, pidin silmiä kiinni ja hengitin ilokaasua niin paljon, kun vaan pystyin. Lopulta sykkeet tasaantuivat ja epiduraali saatiin laitettua.
Mun suurin toive oli, etten tällä kertaa joutuisi ponnistamaan ilman epiduraalia. No, tietenkin pian mulla alkoi tulla kova tarve ponnistaa. Yritin odotella, että epiduraali alkaisi vaikuttamaan, mutta sit olikin vaan pakko alkaa ponnistamaan. Ihanat kätilöt pyysivät äkkiä lääkärin paikalle laittamaan mulle pudendaalipuudutuksen, jotta se helpottaisi edes vähäsen ponnistuksissa. Itse ponnistusvaihe oli tosi intensiivinen, enkä muista siitä hirveästi, mutta sain myöhemmin kuulla, että pikkuisella oli napanuora kaulan ympärillä, minkä takia piti pitää kiirettä ja kätilöt tsemppasivat mua ponnistamaan usein ja kaikilla voimilla. Ponnistusvaihe kesti kaiken kaikkiaan noin 20 minuuttia.
Pienokaisella oli tosiaan ollut napanuora kaulan ympärillä – kesti siis ikuisuudelta tuntuneen hetken, kun vauva oli ihan hiljaa, mutta onneksi selästä nipistelyiden jälkeen vauva alkoi itkemään kunnolla ja kaikki oli hyvin. Napanuora kaulan ympärillä oli ilmeisesti kiristänyt vauvan ollessa synnytyskanavassa ja siksi sykkeet laskivat aina supistusten aikana.
Onneksi kaikki meni lopulta hyvin ja meille syntyi 19.1 klo 12.30 pieni poika, joka painoi 3,7 kg ja oli 51 cm pituinen <3
Synnytys oli kyllä nopea. Synnytyksen virallinen kesto oli 6,5 h ja alle 12 tunnissa ekoista supistuksista vauva oli jo ulkona. Oon jälleen kerran niin tyytyväinen Espoon sairaalaan ja kaikkiin siellä mua auttaneisiin kätilöihin. Mulla oli koko ajan todella turvallinen ja hyvä olla. Vaikka vikat 1,5h olivatkin tosi intensiiviset ja kivuliaat niin en voisi toivoa parempaa synnytyskokemusta. Oon todella kiitollinen mielettömästä työstä, jota kätilöt tekivät, enkä voi kuin suositella Espoon sairaalaa. Oon myös niin onnellinen siitä, että puoliso pääsi synnytykseen mukaan tukihenkilöksi. Puolison tuki oli aivan korvaamaton ja oon todella onnellinen, että hän oli vierelläni koko ajan tsemppaamassa.
Synnytyksen jälkeen vietettiin perhehuoneessa 24 tuntia, jonka jälkeen päästiinkin jo kotiutumaan, koska kaikki meni siellä hyvin ja lääkärintarkastuksessa ei ilmennyt mitään erikoista. Parin päivän jälkeen käytiin vielä sairaalassa verikokeissa ja punnituksessa.
Mä toivuin synnytyksestä todella nopeasti. Yhtään ei jouduttu tikkaamaan, ja olin synnytyksen jälkeen suoraan jalkeilla ja oikeastaan ihan kivuton. Esikoinen on ottanut niin hyvin pikkuveljen vastaan ja arki on lähtenyt kivasti pyörimään.